II.

Monimuotoisuuden lisääminen

Maanpäällisen luonnon monimuotoisuuden lisääminen kuuluu uudistavan viljelyn periaatteisiin. Tästä on suoraa hyötyä viljelijälle, sillä monimuotoinen elinympäristö toimii puskurina ulkoisia uhkatekijöitä vastaan. Esimerkiksi erilaiset kasvitaudit ja tuhohyönteiset ovat paremmin hallittavissa sellaisessa maatalousympäristössä, jossa on puolustusmekanismeja niiden levittäytymistä vastaan. Mutta monimuotoisuus on myös arvo itsessään. Monissa maatalousympäristön lajiryhmissä kannat ovat laskemassa. Esimerkiksi avomaalla pesivien maatalouslintujen kannat ovat edelleen pienentyneet ja päiväperhosista useimpien lajien runsaus on vähentynyt(1,2). Viljelijä voi auttaa monia lajiryhmiä tekemällä niiden hyväksi toimenpiteitä omalla tilallaan.

Kuva 12. Varsinaista ruuantuotantoa häiritsemättä maatalousympäristöä voidaan monipuolistaa lukuisin keinoin. Oikeanpuoleisessa kuvassa monimuotoisuus on tuotu osaksi tilan tuotannollista toimintaa. Piirrokset: Tom Björklund.

Kuva 12. Varsinaista ruuantuotantoa häiritsemättä maatalousympäristöä voidaan monipuolistaa lukuisin keinoin. Oikeanpuoleisessa kuvassa monimuotoisuus on tuotu osaksi tilan tuotannollista toimintaa. Piirrokset: Tom Björklund.

Monimuotoisuus ei ole samanlaista kaikkialla maatalousympäristöissä. Suurilla peltoaukeilla ja pienillä metsien keskellä sijaitsevilla peltotilkuilla on erilainen eliölajisto ja monimuotoisuus. Esimerkiksi peltopyy viihtyy suurilla avoimilla peltoaukeilla, mutta pieniltä metsiin rajautuvilta peltolohkoilta sitä on turhaa etsiä. Monimuotoisuutta voidaan vaalia sekä pelloilla että niiden ulkopuolella. Suuri osa maatalousympäristön monimuotoisuudesta sijaitsee pellon ja metsän puoliavoimilla reunavyöhykkeillä. Perinnebiotoopit ovat lajistoltaan kaikkein runsaimpia maatalousympäristöjä(1).

Erilaisia taktiikoita monimuotoisuuden lisäämiseksi

Monimuotoisuutta voidaan lisätä maataloudessa eri taktiikoilla.

Ensimmäinen taktiikka on tehdä toimenpiteitä tasaisesti koko tilan alueella. Tällä tarkoitetaan sitä, että monimuotoisuutta lisäävät toimet sisällytetään viljelytoimenpiteisiin ja viljelysuunnitelmaan. Monipuolinen viljelykierto, nurmet ja viherkesannot lisäävät monimuotoisuutta, ja samoin tekevät talviaikainen kasvipeitteisyys, kerääjäkasvien käyttö sekä erilaiset viljelytekniikat, kuten seos- ja kaistaviljely. Nurmivaltaisilla alueilla monimuotoisuutta voi lisätä mm. monilajisilla nurmiseoksilla, lohkojen eriaikaisella niitolla ja hyvin suunnitellulla kiertolaidunnuksella.

Toinen taktiikka on viljellä tuottoisia peltoja mahdollisimman tehokkaasti, ja keskittää monimuotoisuustoimet jollekin tietylle maatilan osa-alueelle. Tällöin tilalle voidaan luoda erillinen luontokeidas, jolla monimuotoisuus on huipussaan. Tällaisiksi monimuotoisuuskeitaiksi sopivat erityisesti sellaiset alueet, joilla viljely on haastavaa esimerkiksi maastonmuotojen takia. Näillä monimuotoisuuskeitailla monet eliölajit voivat myös hyötyä toisistaan ja nostaa vuorovaikutuksessa monimuotoisuutta moninkertaiseksi.

Kolmas taktiikka on keskittyä erityisesti pellon ulkopuolisiin alueisiin ja tehdä siellä runsaasti toimenpiteitä. Metsänreunan raivaukset, kosteikkojen rakentaminen, metsäsaarekkeiden ja perinnebiotooppien hoito sekä joutomaiden pitäminen avoimina ovat tästä esimerkkejä.

Neljäs taktiikka on kohdentaa muita ympäristönhoidon toimenpiteitä oikeille kohdille ja nostaa niissä monimuotoisuutta esille. Esimerkiksi pitkäikäiset suojavyöhykkeet ovat monimuotoisuuden kannalta arvokkaita alueita. Vesiensuojelun nimissä perustettavilla kosteikoilla voidaan niin ikään tehostaa monimuotoisuutta.

Nämä neljä taktiikkaa eivät sulje toisiaan pois. Koko tilan alueella kannattaa joka tapauksessa tehdä toimenpiteitä, vaikka jollakin alueella tekisikin erityisen paljon toimia.

Hyötyhyönteisten suosimien elinympäristöjen ylläpito ja kunnostus

Hyötyhyönteisiä ovat pölyttäjien lisäksi muun muassa petohyönteiset, jotka käyttävät ravintonaan viljelyä haittaavia tuhohyönteisiä. Hyötyhyönteiset rajoittavat tuhohyönteiskantoja eri keinoin. Esimerkiksi jotkut loispistiäiset munivat munansa viljelmien tuhohyönteisiin ja seuraavaksi loispistiäistoukat nakertavat uhrinsa sisältäpäin. Loispistiäisaikuiset ovat pölyttäjiä, joten hyödyllisen toukkakannan takaamiseksi kannattaa pitää yllä pölyttäjäkasveja läpi kasvukauden.

Lähdettäessä tukemaan hyötyhyönteisiä tulee pohtia koko niiden vuodenkierto. Kun niiden talvehtimisympäristöt, ravinnontarve ja lisääntymispaikat ovat tiedossa, on helpompi lähteä rakentamaan koko maatilaa hyönteisystävälliseksi. Monipuolinen maisemarakenne peltoalueella takaa hyötyhyönteisten talvehtimispaikat ja varmistaa, että ravintoa on tarjolla. Kukkivat pellot, niityt ja pientareet ovat tärkein keino erityisesti pölyttäjien auttamiseksi(3). Pajut ovat paitsi kevään ensimmäisten pölyttäjien elintärkeää ravintoa, myös monien petohyönteisten ja -hämähäkkien talvehtimispaikkoja. Nurmi- ja kerääjäkasviseosten mesikasvit tarjoavat ravintoa pölyttäjille. Pölyttäjät, erityisesti pitkäkieliset kimalaiset, käyttävät palkokasveja ravintonaan(4).

Hyötyhyönteisiä voit tukea esimerkiksi

  • tarjoamalla niille suojapaikkoja ja talvehtimiskoloja.

  • jättämällä muokkaamattomia alueita jopa läpi pellon (beetle bankit, pysyvät kukkakujat tai puukujat).

  • pitämällä aina joku kasvi kukkimassa. Esimerkiksi aikaisin keväällä pajut ovat pölyttäjien tärkeä ruuan lähde.

  • jättämällä karikepeite maahan ja käyttämällä kerääjäkasveja.

Kuva 13. Paahdeympäristöjä voi löytyä etelään viettäviltä pientareilta, rinteiltä, kallioilta ja kedoilta etenkin karkeilla maalajeilla. Tällaiset aurinkoiset kuivat ympäristöt ovat useiden hyönteisten ja putkilokasvien elinympäristöjä. Niiden määrä on vähenemässä. Paahdeympäristöjen säilyttäminen ei ole työlästä puuhaa, koska kyse on usein pienen pinta-alan alueista. Avoimena pitäminen, umpeenkasvun estäminen ja kivennäismaan paljastaminen ovat sopivia keinoja niiden säilyttämiseksi.(5) Kuva: Eija Hagelberg.

Kuva 13. Paahdeympäristöjä voi löytyä etelään viettäviltä pientareilta, rinteiltä, kallioilta ja kedoilta etenkin karkeilla maalajeilla. Tällaiset aurinkoiset kuivat ympäristöt ovat useiden hyönteisten ja putkilokasvien elinympäristöjä. Niiden määrä on vähenemässä. Paahdeympäristöjen säilyttäminen ei ole työlästä puuhaa, koska kyse on usein pienen pinta-alan alueista. Avoimena pitäminen, umpeenkasvun estäminen ja kivennäismaan paljastaminen ovat sopivia keinoja niiden säilyttämiseksi.(5) Kuva: Eija Hagelberg.

Case study

Linnuille suojaa ja ruokaa

Kuva 14. Äärimmäisen uhanalainen peltosirkku on Suomessa voimakkaimmin viime vuosikymmeninä taantunut laji. Se viihtyy peltoaukeiden puoliavoimissa metsäsaarekkeissa. Tutkimuksen tuottamat tiedot viittaavat merkittävimpien taantumaan johtaneiden syiden löytyvän lajin pesimäympäristöistä. Kuva: Tuomas Seimola.

Kuva 14. Äärimmäisen uhanalainen peltosirkku on Suomessa voimakkaimmin viime vuosikymmeninä taantunut laji. Se viihtyy peltoaukeiden puoliavoimissa metsäsaarekkeissa. Tutkimuksen tuottamat tiedot viittaavat merkittävimpien taantumaan johtaneiden syiden löytyvän lajin pesimäympäristöistä. Kuva: Tuomas Seimola.

Monimuotoinen maatalousympäristö toimii lukuisien lintulajien elinympäristönä. Eri lajeilla on eri vaatimuksensa elinympäristön suhteen ja niiden esiintyminen maatalousalueilla vaihtelee myös niiden vuosikierron mukaan. Osa linnuista on ympäri vuoden samoilla paikoilla pysyviä paikkalintuja, toiset tulevat lisääntymään kesäkaudeksi, ja osa poikkeaa maatalousympäristöissä vain muuttoreiteillään. Osa lajeista viihtyy puoliavoimissa ympäristöissä, osa laitumilla, osa mosaiikkimaisessa maatalousmaisemassa ja niin edelleen. Osa linnuista käyttää kasveja ravintonaan, osa on kokonaan hyönteissyöjiä, osa käyttää eri ravintoa poikasvaiheessa ja aikuisina.

Tietyillä toimilla voidaan auttaa useimpia maatalousympäristön lintuja: mahdollisimman monimuotoinen pellonkäyttö, kesantojen ja pientareiden säilyttäminen, laidunnus, talviaikainen kasvipeitteisyys ja vesielementit, kuten kosteikot, takaavat monipuolisen linnuston. Suunnitteluun voi pyytää apua neuvojilta. Kuten hyötyhyönteistenkin osalta, tärkeää on miettiä lintujen erilaiset tarpeet eri vuodenaikoina.

Maatalousympäristön monimuotoisuutta lisääviä toimenpiteitä

Korvaavien elinympäristöjen perustaminen ja hoito

Jos maatilalla ei ole puoliavoimia metsänreunoja, saarekkeita pelloilla tai pientareita peltojen väleissä tai vesistöjen varsilla, voi viljelijä rakentaa niin sanottuja korvaavia elinympäristöjä, jotka lisäävät maatilan monimuotoisuutta. Näille sopivia paikkoja ovat esimerkiksi tienpientareet, voimalinjat, pihat ja puutarhat. Näille paikoille voi muodostua monimuotoisia elinympäristöjä ihmisen avustamana. Soveltuvia toimenpiteitä ovat muun muassa kotimaisten niittykasviseosten kylvö, umpeenkasvaneen maiseman raivaus, niitto ja laidunnus. Erikoisempien lajien elinympäristöjen hoitoon voi kysyä apua asiantuntijoilta. Ei ole olemassa selkeitä nyrkkisääntöjä, vaan hoitotoimet räätälöidään aina kohteelle ja niille eliölajeille, joita erityisesti halutaan auttaa.

Korvaaviksi elinympäristöiksi voidaan laskea myös luonnonhoito-, niitty- ja riistapellot. Nämä keinot ovat tarpeen etenkin silloin, jos avo-ojia putkitetaan tai peltolohkoja yhdistetään. Jokaisen hävitetyn pientareen myötä häviää myös monimuotoisuutta. Perustamalla korvaavia elinympäristöjä voi kompensoida peltojen salaojituksien ja muiden putkitusten aiheuttamaa monimuotoisuuden vähenemistä.

Kosteikot ja luonnonmukainen peruskuivatus

Kosteikkoja perustetaan vesiensuojelun, monimuotoisuuden, maisemanhoidon ja riistanhoidon takia. Myös vesiensuojelu- ja riistakosteikoilla on laajempi positiivinen vaikutus maatalousympäristön eliölajeihin(6). Kosteikot tarjoavat monille lajeille suoja-, ruokailu- ja lisääntymispaikkoja. Myös valtaojien kunnostusten yhteydessä tehtävät kaksitasouomat ja muut luonnonmukaisen peruskuivatuksen toimenpiteet tarjoavat elinympäristöjä monille lajeille. Kaikilla maatalousympäristöön rakennetuilla kosteikkomaisilla elementeillä on myönteinen merkitys linnuille, riistaeläimille sekä monille kosteikkojen kasveille ja eläimille, jotka ovat kärsineet kosteikkojen laajamittaisesta kuivattamisesta viljelymaaksi(1).

Laidunnus

Laidunnus lisää jo itsessään monimuotoisuutta maatalousympäristöissä. Lantakasat houkuttelevat hyönteisiä ja kasvillisuus monimuotoistuu kestävien laidunnuskäytäntöjen myötä. Jos tilalla ei ole omia laiduneläimiä, voi yhteistyö karjatilan tai hevostallin kanssa avata mahdollisuuksia laidunnuksen aloittamiseen omalla tilalla. Laidunnus kannattaa suunnitella siten, että kasvuston lepojaksot laidunjaksojen välillä ovat mahdollisimman pitkät(7). Näin laidunalue pysyy monimuotoisena ja eri-ikäistä kasvillisuutta on tarjolla paitsi laiduneläimille myös mm. pölyttäjille ja linnuille.

Kuva 15. Laiduntava karja tuo monimuotoisuutta maatalousympäristöön ja pitää maisemat avoimina. Myös takana näkyvät kiviaidat ovat monimuotoisuuden kannalta säilyttämisen arvoisia. Kuva: Eija Hagelberg.

Kuva 15. Laiduntava karja tuo monimuotoisuutta maatalousympäristöön ja pitää maisemat avoimina. Myös takana näkyvät kiviaidat ovat monimuotoisuuden kannalta säilyttämisen arvoisia. Kuva: Eija Hagelberg.

Leveät pientareet

Peltolohkojen väliset sekä peltojen ja vesistöjen väliset pientareet eivät ole yhtä lajirikkaita kuin esimerkiksi tienpientareet. Tämä johtunee pelloilla tehtävistä toimenpiteistä (muun muassa lannoitus ja synteettisten kasvinsuojeluaineiden käyttö). Pientareiden leventäminen nostaisi niiden monimuotoisuutta, mikä toisi myös peltoviljelyyn hyötyjä pölyttäjähyönteisten elinympäristöjen ja paremman biologisen torjunnan myötä(4).

Lintupellot

Suuret hanhi- ja kurkiparvet koetaan enemmän harmiksi kuin iloksi etenkin silloin, kun linnut löytävät tiensä oraspellolle tai nurmelle ja tuhoavat kasvuston. Rauhoitetut linnut nauttivat lain suojasta ja niiden aiheuttamille tuhoille yritetään löytää kestäviä ratkaisuja. Kurjet suosivat laajoja, jopa 15 hehtaarin suuruisia peltoaukeita. Hanhille riittävät vähän pienemmät levähdysalueet, noin 7-10 hehtaarin kokoiset peltolohkot.(8)

Kohdentamalla lintupellot levähdysalueille ja pahimmille vahinkoalueille voidaan vähentää vahinkoja myös muualla. Lintupelloilla toimenpiteenä on Suomessa käytetty nurmien sekä ohra- ja kaurakasvustojen yhdistelmiä. Jotta lintupellot houkuttelisivat hanhia ja kurkia, tulisi niiden olla ennemmin harvakasvuisia kuin tiheitä. Kurjille ja hanhille perustetaan omanlaiset kasvustot niiden ravinnon mukaan. Asiantuntijoiden mukaan myös suojaviljaan kylvetyt kerääjäkasvit voivat soveltua lintupelloille.

Kurki- ja hanhipellot eivät kosketa kaikkia viljelijöitä, mutta siellä missä näitä lintuja tavataan muuttoaikaan, on asia sitäkin merkittävämpi. Olisi tarpeen löytää sopivia pitkäaikaisia levähdysalueita linnuille, jotta ne jättäisivät muut pellot rauhaan. Ruokinta näillä pelloilla lisää niiden houkuttelevuutta.(8)

Luonnonhoitopellot ja kesannot

Viherkesannot ja pitkäaikaiset luonnonhoitonurmet ovat linnuston näkökulmasta arvokas osa maatalousympäristöä. Ne ovat siemenravintoa syöville linnuille parempi vaihtoehto kuin esimerkiksi apila-timotei-seokset. Kuitenkin hyönteisravinnon määrä voi jälkimmäisillä olla suurempi kuin viherkesannoilla. Monien maatalousympäristön lintujen näkökulmasta pitkäaikaisia kesantoja ei tulisi hoitaa, vaan linnuille on eduksi, jos siellä kasvaa pensasryhmiä ja vähäalaisia pensaikkoja(9).

Samalla paikalla vähintään 10 vuotta viljelyn ulkopuolella säilyneille luonnonhoitopelloille on tyypillisesti kehittynyt jo varsin monimuotoinen kasvi- ja eliölajisto(1). Pitkäikäisillä kesannoilla ja luonnonhoitopelloilla on huomattava merkitys niittyjen perhosille(10).

Monimuotoisuuden kannalta paras lopputulos saadaan, kun samalla alueella pidetään erityyppisiä ja eri-ikäisiä nurmi- ja niittyseoksia sekä kesantoja(11).

Monimuotoisuuskaistat

Viljelyalaan voi liittää monimuotoisuuskaistoja. Ne ovat hyödyllinen toimenpide myös tuotannon kannalta: peltoliikenne kannattaa ohjata niiden kautta, jolloin varsinainen tuotantoala ei pääse tiivistymään liiallisista ajokerroista painavalla kalustolla.

Kuva 16. Monipuoliset kukkaseokset tarjoavat ravintoa maatalousympäristön eliölajeille ja silmäniloa viljelijälle. Kuvassa monimuotoisuuskaista lammaslaitumen ja kaurapellon välissä. Kuva: Mikko Alhainen.

Kuva 16. Monipuoliset kukkaseokset tarjoavat ravintoa maatalousympäristön eliölajeille ja silmäniloa viljelijälle. Kuvassa monimuotoisuuskaista lammaslaitumen ja kaurapellon välissä. Kuva: Mikko Alhainen.

Pellon reunaan voi perustaa monimuotoisuuskaistoja joko kylvämällä sinne kukka- tai riistasiemenseoksia tai jättämällä viljelykasvin puimatta. Kukkakaistat ovat suosittu, laajassa mitassa käytössä oleva toimenpide monissa Euroopan maissa. Suomessa ne eivät vielä ole kovin suosittuja, mutta ne ovat tehokkaita runsastuttamaan pölyttäjiä ja monia petoselkärangattomia. Aiheesta on olemassa paljon tutkimusnäyttöä(1).

Erityisesti paahteiselle metsänreunaan rajoittuvalle ja huonotuottoiselle pellon reunalle kannattaa kylvää niittykasviseosta, josta on huomattavasti enemmän hyötyä monimuotoisuudelle kuin heikosta sadosta on hyötyä viljelijälle. Riistanhoidon toimenpiteistä hyötyvät muutkin kuin riistalajit, joten niitä kannattaa sijoittaa koko tilan alueelle. Puimattomat reunat tarjoavat syys- ja talvikaudella ravintoa ja suojaa erityisesti linnuille ja nisäkkäille.

Kuva 17. Kukkakaistoihin voidaan laskea mukaan niin sanottu petopenkka tai petopankki. Suomessa petopenkkoja on perustettu toistaiseksi vähän, mutta muualla Euroopassa niitä tapaa enemmän. Petopenkka hyödyttää monia lajiryhmiä peltopyystä pölyttäjiin. Se voidaan perustaa kaistana joko kylvämällä niittyseosta tasaiselle pellolle tai muodostamalla kynnön yhteydessä korkeampi penkka. Kuva: Eija Hagelberg.

Kuva 17. Kukkakaistoihin voidaan laskea mukaan niin sanottu petopenkka tai petopankki. Suomessa petopenkkoja on perustettu toistaiseksi vähän, mutta muualla Euroopassa niitä tapaa enemmän. Petopenkka hyödyttää monia lajiryhmiä peltopyystä pölyttäjiin. Se voidaan perustaa kaistana joko kylvämällä niittyseosta tasaiselle pellolle tai muodostamalla kynnön yhteydessä korkeampi penkka. Kuva: Eija Hagelberg.

Monimuotoisuuspellot

Kylvämällä perustetut monimuotoisuuspellot ovat hyödyllisiä lukuisille maatalousympäristön eliölajeille. Riippuen valituista siemenseoksista voidaan tukea erilaisia lajiryhmiä. Esimerkiksi riistaseoksissa käytetyt auringonkukat ovat syyskesällä pölyttäjien suosimia mesikasveja. Riistan lisäksi lukuisat linnut hyötyvät riistapelloista. Monivuotiset luonnonhoitonurmet ovat yksi parhaista keinoista lisätä monimuotoisuutta maatalousympäristössä(1).

Monimuotoisuuspeltojen sijoitteluun kannattaa uhrata hetki aikaa. Suurten peltoaukeiden keskellä niistä on erilaista hyötyä maatalousympäristön eliölajistolle kuin syrjäisillä pienillä peltolohkoilla. Etenkin suurilla peltoaukeilla ne tuovat arvokasta monimuotoisuutta.

Perinnebiotooppien hoito

Perinnebiotoopit ovat arvokkain elinympäristötyyppi maatalousympäristössä. Niiden luontoarvot säilyvät vain aktiivisella hoidolla, jolla tarkoitetaan ensi sijassa laidunnusta, niittoa ja raivausta. Hoidettuja perinnebiotooppeja on Suomessa tällä hetkellä noin 30 000 hehtaaria, mutta hoidettavaksi soveltuvia alueita on vielä jäljellä.(12) Hoidon järjestämiseksi saattaa olla tarpeen tehdä yhteistyötä karjankasvattajien, naapurien, maanomistajien sekä maisemanhoidon urakoitsijoiden kanssa.

Reunavyöhykkeiden ja saarekkeiden hoito

Pellon ja metsän väliset reunavyöhykkeet kannattaa pitää puoliavoimina, sillä niillä viihtyvät monet maatalousympäristön ja metsien eliölajit. Reunavyöhykkeitä voi hoitaa niittämällä ja raivaamalla. Luontaisesti monimuotoisien reunavyöhykkeiden hoito on kannattavaa, mutta lisäksi reunoja voi avata puoliavoimiksi myös tasaikäisissä metsissä. Ajan myötä nekin monipuolistuvat.(13)

Suojavyöhykkeiden hoito

Suojavyöhykkeiden ensisijainen tarkoitus on estää kiintoainesta ja ravinteita karkaamasta pelloilta vesistöihin. Pitkäaikaisten suojavyöhykkeiden on todettu lisäävän monimuotoisuutta. Monimuotoisuuden kannalta parhaita paikkoja suojavyöhykkeille ovat erityisesti eteläiset rinteet. Mahdollisimman myöhäinen niittoajankohta ja laidunnus ovat monimuotoisuuden kannalta suojavyöhykkeiden parhaat hoitomenetelmät.

Haitallisten vieraslajien torjunta

Haitalliset vieraslajit vievät elintilaa luontaisilta lajeilta ja horjuttavat ekosysteemin tasapainoa. Niitä ovat mm. komealupiini, jättipalsami, kaukasianjättiputki ja espanjansiruetana.

Haitallisten vieraslajien torjumiseksi on laadittu laki vieraslajien aiheuttamien riskien hallinnasta(14). Vieraslajit voivat uhata myös viljelyalueita, joten senkin takia niistä kannattaa hankkiutua välittömästi eroon niiden havaitsemisen jälkeen.

Kuva 18. Vieraslaji jättipalsami leviää ärhäkkäästi mm. jokivarsia pitkin, vieden kasvualaa alkuperäiskasveilta. Se on parasta hävittää kitkemällä tai niittämällä. Kitketyt kasvit tulee laittaa jätesäkkiin eikä viedä kompostiin. Kuva: Eija Hagelberg.

Kuva 18. Vieraslaji jättipalsami leviää ärhäkkäästi mm. jokivarsia pitkin, vieden kasvualaa alkuperäiskasveilta. Se on parasta hävittää kitkemällä tai niittämällä. Kitketyt kasvit tulee laittaa jätesäkkiin eikä viedä kompostiin. Kuva: Eija Hagelberg.

Viljelemättömät, avoimena pidettävät pellon ulkopuoliset alueet

Peltojen ulkopuolisia viljelemättömiä alueita kannattaa säilyttää avoimina maatalousympäristössä, missä se vain on mahdollista. Ne ovat merkittävä monimuotoisuuden tukijalka viljelymaisemassa. Niitto ja korjuu parantavat matalakasvuisten lajien menestymisen edellytyksiä sekä edesauttavat rikkakasvien, kuten pelto-ohdakkeen, torjunnassa(4,15).

Kuva 19. Hoitamattomiakin alueita kannattaa säilyttää viljelymaisemassa monimuotoisuuden takia. Tarpeen mukaan tehtävä niitto pitää ne avoimina. Kuva: Eija Hagelberg.

Kuva 19. Hoitamattomiakin alueita kannattaa säilyttää viljelymaisemassa monimuotoisuuden takia. Tarpeen mukaan tehtävä niitto pitää ne avoimina. Kuva: Eija Hagelberg.

Vinkkejä monimuotoisuutta lisäävien toimenpiteiden sijoitteluun löydät LumoVesi-työkalusta.

Katso kappaleessa käytetyt lähteet.

Tähän päättyy kappale II. Monimuotoisuuden lisääminen. Voit siirtyä luvun 9 sisällysluetteloon tästä ja tehtäviin tästä.

Next section
III. Tuotantonurmet