V.

Uudistavaa viljelyä turvepelloilla

Perustietoa turvepelloista

Turvepelloksi määritellään pelto, jonka ruokamultakerroksen orgaanisen aineen pitoisuus on vähintään 40 prosenttia. Turvepelto-käsitteen alle mahtuu valtava määrä hyvin erilaisia viljelymaita ja yksi jaottelutapa on jako ohutturpeisiin (alle 60 cm) ja paksuturpeisiin maihin (yli 60 cm). Mitä paksumpi turvekerros on, sitä suuremmat määrät hiiltä maa on varastoinut. Turvekerroksen paksuutta ei voi päätellä pellon pintaa tarkastelemalla. Ainoa tapa selvittää asia on tutkia maata pintaa syvemmältä esimerkiksi kaivamalla tai kairaamalla.

Kuva 34. Samalla pellolla turvekerroksen paksuus voi vaihdella ollen välillä alle 60 cm ja välillä yli 60 cm. Kuvan mittakepissä valkoiset merkit ovat 10 cm välein. Kuvat: Markku Yli-Halla.

Kuva 34. Samalla pellolla turvekerroksen paksuus voi vaihdella ollen välillä alle 60 cm ja välillä yli 60 cm. Kuvan mittakepissä valkoiset merkit ovat 10 cm välein. Kuvat: Markku Yli-Halla.

Kuva 35. Paksuturpeisia peltoja on hehtaarimäärältään eniten Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalla, kun taas Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla niitä on hyvin vähän. Kartta muokattu lähteestä 1.

Kuva 35. Paksuturpeisia peltoja on hehtaarimäärältään eniten Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalla, kun taas Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla niitä on hyvin vähän. Kartta muokattu lähteestä 1.

Turvepellot ovat kuivina kasvukausina osoittautuneet merkittäväksi tuotannon kantavaksi voimaksi ylivoimaisen vedenpidätyskykynsä ansiosta. Toisaalta tämä ominaisuus yhdistettynä pieneen vedenjohtokykyyn aiheuttaa usein haasteita turvepeltojen vesitaloudelle ja salaojitetuilla mailla pohjaveden pinnan säätelylle. Mikäli turvepellon pinta pääsee kuivumaan liikaa, se alkaa hylkiä vettä, jolloin sadevedet eivät pääse imeytymään maahan kunnolla. Mikäli taas turvepelto pääsee liian märäksi, sen kuivuminen tapahtuu hyvin hitaasti.

Turvepeltojen fysikaaliset ominaisuudet muuttuvat vähitellen viljelyvuosien aikana. Turvemaan käyttöä aloitettaessa painuminen on hyvin voimakasta. Viljelytoimet, kuten ojitus, kalkitus ja muokkaus kiihdyttävät maan mikrobitoimintaa, jolloin eloperäisen aineksen hajoamisnopeus kasvaa. Mitä hienommaksi turvemaa on hajonnut, sitä pienemmäksi maan huokoset käyvät. Pienemmät huokoset taas tarkoittavat vedenjohtokyvyn laskua ja vedenpidätyskyvyn nousua. Tämän takia on myös viljelijän etu hidastaa viljelytoimillaan turvepellon eloperäisen aineksen hajoamista.

Turvemaiden ympäristövaikutukset

Turvemaiden viljelystä syntyi vuonna 2018 laskennallisesti päästöjä noin 6,3 miljoonaa tonnia CO₂-ekv. Verrokkina Suomen kokonaiskasvihuonekaasupäästöt olivat samana vuonna yhteensä 56,4 miljoonaa tonnia CO₂-ekv. Jos kokonaispäästöstä vähennetään LULUCF-sektorin nettonielu, johon lasketaan maankäyttö ja sen muutokset sekä metsätalous, lukema on 46,1 miljoonaa tonnia CO₂-ekv. Tästä voidaan laskea, että turvemaiden viljelykäytön osuus Suomen kasvihuonekaasupäästöistä on arviolta 13,6 prosenttia.(2)

Turvepeltojen ilmastokuormitusta tilastoidaan vuosittain ja kansainvälisten kertoimien lisäksi laskennassa käytetään myös kansallisia kertoimia, mikäli niitä on saatavilla. Luonnonvarakeskuksen ylläpitämän Maannostietokannan mukaan vuonna 2011 turvemaiden osuus Suomen peltoalasta on ollut noin 10 prosenttia(3). Suomesta löytyy kuitenkin hyvin erilaisia turvepeltoja, joten peltoalan ja päästöjen yhteismäärä ei vielä kerro paljonkaan peltojen välisistä eroista. Kasvihuonekaasupäästöjen määrä korreloituu turvekerroksen paksuuteen. Kestävämpien viljelytoimien käyttöönotto on erityisen tärkeää paksuturpeisilla mailla.

Yksi tehokkaimmista keinoista estää hiilen karkaaminen on välttää uusien turvepeltojen raivaamista.

Lisäksi voidaan harkita heikkotuottoisten turvepeltojen ennallistamista tai kosteikkoviljelyä.

Turvekerroksen paksuudella voi olla vaikutusta myös kasvihuonekaasupäästöihin. Täsmällisemmät arviot ja johtopäätökset vaativat kuitenkin tuekseen vielä lisää tutkimustuloksia ohutturpeisilta mailta. Välttämättömillä viljelytoimilla on vaikutusta turvepeltojen kasvihuonekaasupäästöihin ja siksi ilmiötä myös tutkitaan. Lisäksi parhaillaan selvitetään viljelykasvin ja lannoituksen yhteisvaikutusta ilmastokuormitukseen.

Vesistökuormitus

Turvepeltojen aiheuttama vesistökuormitus riippuu suuresti turvekerroksen paksuudesta. Tähän mennessä tutkitun perusteella vaikuttaa siltä, että typpeä huuhtoutuu sitä enemmän, mitä paksumpi turvekerros on. Ohutturpeisilla mailla typen huuhtoutumismäärät voivat olla hyvin samansuuruiset kuin kivennäismailla. Liuenneen fosforin osuus on myös riippuvainen turvekerroksen paksuudesta, koska fosfori ei sitoudu kovin hyvin orgaaniseen ainekseen. Lisäksi fosforin huuhtoutumiseen vaikuttaa turvekerroksen alla oleva maalaji. Rautapitoinen kivennäismaa turvekerroksen alla pystyy sitomaan fosforia, jolloin vesistökuormitus on vähäisempi.

Turvepeltojen uudistavat viljelymenetelmät

Turvepellot kannattaa pitää mahdollisimman paljon kasvipeitteisinä, koska tällöin eloperäisen aineksen hajoamisen vapauttamat ravinteet saadaan tehokkaammin kasvien käyttöön sen sijaan että ne päätyisivät ilmaan tai vesistöön. Hyviä keinoja lisätä kasvipeitteisyyttä on ottaa viljelykiertoon mukaan monivuotisia nurmia sekä kerääjäkasveja.

Samalla kun kasvipeitteisyyttä lisätään, saadaan vähennettyä muokkaustarvetta. Muokkausten vähentäminen hidastaa eloperäisen aineksen hajoamista ja hillitsee näin hiilen vapautumista. Pohjaveden pintaa säätämällä voidaan vaikuttaa siihen, kuinka paljon turve hajoaa. Veden alla olevan turpeen eloperäinen aines ei hajoa, koska hajoaminen vaatii happea. Säätö onnistuu kuitenkin vain salaojitetuilla mailla. Samalla on muistettava, että pohjaveden pinnan nosto voi vähentää pellon kantavuutta, laskea maan lämpötilaa sekä heikentää juuriston kasvuolosuhteita. Uudistavien viljelytoimien tarkoitus on ennen kaikkea muuttaa turvemaiden kokonaisvaikutuksia positiivisiksi vaikeuttamatta kuitenkaan viljeltävyyttä ja ruuantuotantoa.(4)

Kuva 36. Tämän pellon ojitus on tapahtunut 20 vuotta ennen kuvan ottamista. Pellon vajuma johtuu enimmäkseen veden poistumisesta, mutta arviolta noin 20 cm turvettakin on hävinnyt. Kuva: Kristiina Regina.

Kuva 36. Tämän pellon ojitus on tapahtunut 20 vuotta ennen kuvan ottamista. Pellon vajuma johtuu enimmäkseen veden poistumisesta, mutta arviolta noin 20 cm turvettakin on hävinnyt. Kuva: Kristiina Regina.

Turvepelloille ehdotetut toimet ympäristövaikutusten vähentämiseksi

Suomen kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi tulisi turvemaiden käyttöä lähitulevaisuudessa muuttaa. Etusijalla muutoksissa olisivat ruuantuotannon ulkopuolella olevat viljelyalat. Vajaatuottoisten turvemaiden viljelykäytön lopettaminen ja pohjaveden pinnan nosto eli vettäminen on esitetty yhdeksi vaihtoehdoksi. Käytännössä vettä tulisi tällöin olla luontaisesti saatavilla pellon lähellä.

Erityisen paljon pohjaveden pinnan nostolla olisi tutkimusten mukaan vaikutusta paksuturpeisten maiden päästöihin, koska niissä hiiltä on vielä paljon ja toisaalta korkeampi pohjavesi hidastaa turpeen hajoamista. Vettämisen jälkeen turvemaa voitaisiin tapauskohtaisesti myös ennallistaa. Ohutturpeisille vajaakäyttöisille turvemaille toimenpiteeksi on ehdotettu metsitystä.

Turvemaiden käyttö kosteikkoviljelyssä on myös tutkimuksen alla. Parhaimmillaan kosteikkoviljely voisi tarkoittaa myyntikelpoisen sadon mahdollisuutta, jos kosteikkoviljellylle tuotteelle (esimerkiksi marjat ja lääkekasvit) löytyy kysyntää ja tuotantoketjusta saadaan toimiva. Aihe sisältää vielä paljon kysymyksiä, joten lisätutkimusta ja kokeita tarvitaan.

Ruuantuotannon piirissä olevat turvemaat eivät ole ensimmäisenä muutoslistalla, mutta ympärivuotista kasvipeitteisyyttä on näilläkin tarpeen lisätä. Kasvipeitteisyyden vaikutuksia päästöihin tarkennetaan tällä hetkellä tutkimusten avulla, joten tietämys aiheesta kasvaa lähivuosina.

Kosteikkoviljely

Kosteikkoviljely (engl. paludiculture, lat. ’palus’ = suo) tarkoittaa viljelyä märillä tai uudelleen vetetyillä turvemailla. Sen edellytyksenä on maan riittävä märkyys, joka säilyttää olemassa olevaa turvekerrosta, edistää turpeen kertymistä ja ylläpitää luonnontilaisille turvemaille tyypillisiä ekosysteemipalveluja.

Kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisen ohella kosteikkoviljelyllä voidaan vähentää turvemaiden ojitukseen liittyviä negatiivisia ympäristövaikutuksia ja edistää luonnon monimuotoisuutta. Kosteikkoviljelyyn soveltuvat kasvit menestyvät märissä oloissa ja tuottavat laadullisesti ja määrällisesti tarpeeksi hyödynnettävää biomassaa, vaarantamatta kuitenkaan turpeen säilymistä(5–7). Kosteikkoviljelyllä voidaan saavuttaa erityisen suuria hehtaarikohtaisia päästövähennyksiä(8).

Kosteikkoviljelykasveja voidaan hyödyntää muun muassa energiakasveina, teollisuuden raaka-aineena, eläinten rehuna, ihmisravintona ja lääkekasveina. Esimerkiksi järviruoko muodostaa laajalle levittäytyviä ruovikoita, jotka soveltuvat hyvin bioenergiaksi jalostettavan biomassan tuotantoon.

Kosteikkoviljelykasvien biomassaa voidaan hyödyntää myös rakennusmateriaalina. Erityisesti osmankäämi on tähän tarkoitukseen sopiva kasvi hyvien eristysominaisuuksiensa vuoksi. Pienimuotoisempaan kosteikkoviljelyyn lupaavia vaihtoehtoja löytyy lääkekasveista.(6) Myös erilaisten suomarjojen viljely tarjoaa tällaisia mahdollisuuksia.

Suomessa on noin 30 000 hehtaaria sellaista turvepeltoa, joka ei tuota ruokaa tai rehua. Laajaperäisesti viljeltyjä ja heikkotuottoisia turvepeltoja olisikin järkevää hyödyntää päästövähennystarkoitukseen, kuten vettämällä ne kosteikkoviljelyyn(8). Kosteikkoviljely sopii erityisesti paksuturpeisille pelloille, joilla voidaan saavuttaa tehokkaimmat ja pitkäkestoisimmat päästövähennykset.

Kosteikkoviljelyn edellytyksenä on myös riittävä veden saatavuus sekä se, ettei viereisille pelloille aiheudu haittaa viljelytavan muutoksesta(1). Kosteikkoviljelyn aloittaminen ei saisi myöskään johtaa uusien turvepeltojen raivaamiseen(8,9). Tämä on syytä huomioida myös vuokramaiden kohdalla; peltoja vuokrannut tila ei saisi joutua hankkimaan lisäpeltoja raivaamalla, mikäli maanomistaja aloittaa kosteikkoviljelyn pellollaan.

Kosteikkoviljelyn päätuotteena voidaan pitää päästövähennystä, mutta arvoa voi saada tuotetulle sadollekin. Luonnonvarakeskuksen tutkijoiden laskujen mukaan esimerkiksi karpalon viljelyssä on kolmannesta vuodesta lähtien mahdollista saada suurempi katetuotto kuin rehukauralla, mikäli karpalon sato on 1000 kilogrammaa hehtaarilta. Tämä on karpalolle varsin matala ja saavutettavissa oleva satotaso. Joillekin tiloille karpalon kosteikkoviljely voikin muodostua taloudellisesti houkuttelevaksi vaihtoehdoksi.(9)

Turvepeltojen hoitamisen päästöjä vähentävinä kosteikkoina ei tulisi vähentää viljelijän tuloja. Koska kosteikkoviljelykasveille ei ole vielä toimivia markkinoita, täytyisi kosteikkoviljelyn käyttöönottoa edistää tukien tai uudenlaisten hiilikompensaatiojärjestelmien avulla(8). Kosteikkoviljelykasveissa olisi niiden erilaisten käyttötarkoitusten myötä paljon mahdollisuuksia niiden nykyistä laajempaan hyödyntämiseen. Esimerkiksi lääkekasvina käytetty mesiangervo löytyy jo nyt noin kolmenkymmenen kotimaisen yrityksen tuotevalikoimasta. Pyöreälehtikihokkia ja suopursua taas on jo vuosikymmeniä viety Keski-Eurooppaan, jossa näille Suomessa hyvin kasvaville kosteikkokasveille on kysyntää(10).

Kosteikkoviljely on uusi viljelytapa Suomessa, mutta sillä on vahvat tulevaisuuden näkymät. Se on terminä kirjattu jopa tämänhetkiseen hallitusohjelmaan(11). Parhaillaan on käynnissä myös tutkimusta Suomen olosuhteisiin sopivista kosteikkoviljelykasveista(12). Kun tieto lisääntyy, voivat kosteikkoviljelykasvien markkinatkin olla tulevaisuudessa paljon nykyisiä vahvemmat.

Kosteikkoviljelyyn sopivia kasveja ovat esimerkiksi

  • Järviruoko

  • Osmankäämi

  • Ruokohelpi

  • Pajut

  • Sarat

  • Kihokki

  • Suomyrtti

  • Mesiangervo

  • Raate

  • Suopursu

  • Erilaiset marjat

Lue lisää kasveista BSAG:n Kosteikkoviljelyn kasvioppaasta.

Katso kappaleessa käytetyt lähteet.

Tähän päättyy kappale V. Uudistavaa viljelyä turvepelloilla. Voit siirtyä luvun 9 sisällysluetteloon tästä ja tehtäviin tästä.

Next section
VI. Tehtävät