Uudistavan viljelyn e-opistoPerehdy valinnaisiin aiheisiin Uudistavaa vihannesten, juureksien ja marjojen viljelyä

IV.

Uudistavaa vihannesten, juureksien ja marjojen viljelyä

Yleistä avomaan kasvistuotannosta

Juuresten ja vihannesten viljelyssä maa joutuu usein kovalle rasitukselle. Toisaalta tässä tuotannon muodossa on myös hyviä paikkoja soveltaa uudistavan viljelyn menetelmiä, kun varsinainen satokasvi ei varaa koko kasvukautta ja viljelykierto vaatii joka tapauksessa välikasveja. Marjakasveilla rivivälinurmet tarjoavat mainion tilaisuuden hiilensidonnalle ja monimuotoisuudelle.

Avomaankasvisten viljelyssä on otettava huomioon sadon ajoitus markkinoita varten. Käytetäänkö pellolta saatu sato tuoreena tai varastoituna talven aikana vai toimitetaanko se elintarviketeollisuudelle sopimustuotantona. Kasvisten viljelyssä niiden sisäinen ja ulkoinen laatu ovat tärkeitä puhtauden lisäksi. Näihin tavoitteisiin päästään huolehtimalla maan kasvukunnosta, viljelykierrosta, maan ravinteiden riittävyydestä kullekin kierron kasville, tarkoituksenmukaisesta lannoituksesta ja kasvinsuojelusta, sekä oikea-aikaisista viljelytoimenpiteistä.(1)

Vihannesten, perunan, sokerijuurikkaan ja marjojen viljely keskittyvät lohkoille, jotka ovat maalajiltaan edullisia, helposti muokattavissa, kantavat koneita ja parhaassa tapauksessa ovat myös säännöllisen mallisia. Etäisyys tilakeskukseen ja kastelulähteisiin, sekä lohkon ympäristöolot kuten esimerkiksi rinteen suunta ja metsän varjostus, vaikuttavat viljelypaikan valintaan. Tämä rajoittaa tilakohtaisesti vihannesten ja marjojen viljelypinta-alaa ja voi johtaa siihen, että viljelykierto jää heikoksi. Niukka erikoiskasvien viljelyyn sopiva pinta-ala on myös ohjannut monokulttuuriviljelyyn joillakin viljelmillä. Erikoiskasvien tuotantokustannukset ovat korkeat, joten peltolohkon valinnalla on suuri merkitys saavutettuun kannattavuuteen.

Hyvin suunnitellulla viljelykierrolla lisätään kasvipeitteisyysaikaa, orgaanista ainesta ja ravinteita sekä monimuotoisuutta. Yleensä yksivuotisten avomaanvihannesten viljelystä jää kasvimassaa, kuten naatteja ja juuria, pellolle vain vähän. Onneksi monipuolisella viljelykierrolla saadaan lisättyä eloperäisen aineksen määrää peltomaassa.

Erikoiskasvien viljelykiertoa suunnitellessa on myös huomioitava tauti- ja tuholaisriskit. Avomaan kasviksilla on useita tauteja, jotka pilaavat satoa joko pellolla tai varastossa. Niiden aiheuttamia haittoja ja niistä aiheutuvia tappioita voidaan vähentää hyvin suunnitellulla viljelykierrolla. Myös maassa elävien tai talvehtivien tuholaisten hallinnan kannalta on tärkeää, ettei samaa viljelykasvia viljellä peräkkäin samalla peltolohkolla eikä lähekkäin toisiaan olevilla lohkoilla. Viljelykasvien lisäksi useat rikkakasvit ylläpitävät pahojen varastotuhojen potentiaalia, kuten apilat ja orvokit porkkanan mustamätää.

Taulukko 3. Esimerkkejä kasvitautien isäntäkasveista, tautia ylläpitävistä ja puhdistavista kasveista. Lähde: Risto Tahvonen.

Taulukko 3. Esimerkkejä kasvitautien isäntäkasveista, tautia ylläpitävistä ja puhdistavista kasveista. Lähde: Risto Tahvonen.

Maan hyvä mikrobitoiminta auttaa kasvintuhoojien hallinnassa, kun kasvinjätteet muokataan ja pilkotaan esimerkiksi lautasäkeellä maahan sadonkorjuun jälkeen. Näin hankalat ja kovat kasvinosat, kuten kaalien varret, pilkkoontuvat nopeammin. Samalla niistä vapautuu ravinteita, jotka saadaan talteen joko kerääjäkasvin tai syysviljelykasvin käyttöön.

Maan ravinnevarastot ovat kaikessa viljelyssä yksi kannattavan tuotannon tärkeimmistä tekijöistä. Ravinnevarastoja täydennetään vuotuislannoituksella kasvin vaatimusten mukaan ja pellon viljavuustietojen perusteella. Kasvaakseen kasvit tarvitsevat ravinteita erilaisia määriä. Pääravinteita ovat typpi (N), fosfori (P) ja kalium (K). Sivuravinteita ovat kalsium (Ca) ja magnesium (Mg), joita kasvit tarvitsevat pääravinteita vähemmän, mutta hivenravinteita kuten esimerkiksi booria (B), kuparia (Cu), sinkkiä (Zn) tai mangaania (Mn) enemmän.(2)

Vihannespeltoja muokataan melko voimakkaasti, jotta vihanneksille saadaan riittävän kuohkea ja ilmava kasvualusta. Muokkauksella saadaan myös vähennettyä kasvintuhoojia (kuten kaalikärpänen, porkkanakärpänen ja muut maassa talvehtivat tuholaiset) ja rikkakasveja. Hankalien rikkakasvien ja kasvintuhoojien torjumiseksi on joskus perusteltua pitää peltoa avokesannolla, mutta kesannointiaika on suunniteltava mahdollisimman lyhyeksi. Vihanneksille ja juureksille asetetaan myös melko tiukkoja laatuvaatimuksia muodon, pintavikojen ja koon suhteen, jonka takia kasvien on saatava kasvaa kuohkeassa maassa.

Kasviksia voidaan jakaa viljelytekniikan perusteella ryhmiin. Juurekset, mukaan lukien peruna ja sokerijuurikas, kylvetään, hoidetaan ja korjataan koneellisesti. Maan kuohkeus on laadun kannalta merkittävä tekijä. Taimista istutettavat vihannekset, kuten kaalit, kurpitsat, kurkut, salaatit, sokerimaissi ja vesimelonit, esikasvatetaan ja istutetaan koneellisesti tai käsin. Ne korjataan enimmäkseen käsin, koneellisesti korjattavaa sipulia lukuun ottamatta.

Tiettyjen kasvien, kuten salaattien ja niputettavien tuorevihannesten, kasvuaika on lyhyt, jolloin pellolle jää satokasvien tuotannosta vapaata aikaa ja tilaa kerääjäkasveille joko ennen istutusta tai sadonkorjuun jälkeen(3). Vihannesten rivivälit ovat yleensä mulloksella, mutta rivivälikasveja ja katemateriaaleja on mahdollista käyttää, mikäli ne eivät haittaa esimerkiksi koneellista nostoa.

Monimuotoisuuden lisäämisellä on monia etuja myös avomaan puutarhatuotannossa. Kukkivat kaistat ja monilajiset pientareet tarjoavat suojaa ja ravintoa luontaisille vihollisille, parantavat pölyttäjien elinolosuhteita ja voivat karkottaa kasvintuhoojia.(4) Näin myös tarve kemialliseen kasvinsuojeluun pienenee. Tutkimustietoa ja käytännön kokemuksia kukkivien kasvien ja kumppani- ja houkutuskasvien käytöstä tarvitaan lisää. Lisäksi on tärkeää valita kasvit oikein, jotta ne eivät toimi kasvintuhoojien väli-isäntinä tai houkutuskasveina.

Mikäli halutaan lisätä eloperäistä ainesta peltoon esimerkiksi karjanlantana, puukuituina tai muina maanparannusaineina, ne lisätään välikasville. Orgaanisten lannoitevalmisteiden ja maanparannusaineiden käytössä on otettava huomioon niiden mikrobiologinen laatu ja raskasmetallipitoisuus, sekä mm. nitraattiasetuksen ja ympäristökorvauksen asettamat rajoitukset. Yhdyskuntalietteitä sisältävät kierrätysravinteet eivät sovellu vihannes- ja marjanviljelyyn ja niiden käytöstä maataloudessa säädetään lannoitevalmisteasetuksessa erikseen(5).

Vihannesviljelyn toimenpiteet

Vihannesviljelyssä raskain vaihe maan rakenteelle on sadonkorjuu. Silloin liikutellaan isoja massoja, monesti märissä olosuhteissa mullospinnalla. Pahiten tiivistyviä paikkoja ovat peltolohkojen päädyt ja peräkärryjen lastausalueet. Pääosa tuotteista kuljetetaan varastoon kuution laatikoissa.

Tiivistymisongelman ratkaisumalleja voisivat olla lohkojen päätyjen, lastausalueiden ja kulkuväylien pitäminen monivuotisella nurmella sekä kevyemmän kaluston käyttäminen laatikoiden siirrossa. Monesti käytäntö on, että laatikoita kuljetetaan etukuormaajalla kuorma-autosta rakennettuun peräkärryyn. Tällöin koko kuljetusketju käyttää kovia rengaspaineita, ja pistekuorma renkaiden alla on kova. Viljelymenetelmiä tulisi kehittää siten, että tiivistymisriski pienenee. Yksi vaihtoehto on jättää vyörenkailla varustettu perävaunu odottamaan peltotielle tai nurmialueelle, ja laatikoita kuljetettaisiin kevyen, levikepyörillä varustetun traktorin takanostolaitteessa nurmetettua kaistaa pitkin. Jokaisen tilan peltolohkojen kokoon ja tuotannon määrään tulisi sovittaa erilaisia tapoja vähentää tiivistymisriskiä.

Lue renkaista ja rengaspaineiden säädöstä tarkemmin Luvun 5 Kunnosta pelto kappaleesta Tiivistymisen ehkäisy.

Varhaisvihanneksilla kerralla korjattava ala on yleensä pieni, jolloin kerääjäkasvin kylvö koetaan suurena vaivana saatavaan hyötyyn nähden. Kerääjäkasvin voi kylvää muutaman korjuukerran jälkeen isommalle alalle. Kerääjäkasvien käytöstä varhaisvihanneksilla saadaan suuret hyödyt, koska pelto sisältää edelleen paljon ravinteita ja kasvukautta on runsaasti jäljellä. Vihanneksille sopivia kerääjäkasveja ovat esimerkiksi ohra, joka kuolee talvella, muokkausretikat tietyille kasveille, kevätrypsi, sekä syys- ja kevätruis. Kerääjäkasvit kannattaa sovittaa muiden viljelykierron kasvien ominaisuuksiin. Jos kierrossa on ristikukkaisia satokasveja, ei ole suositeltavaa käyttää ristikukkaisia kerääjäkasveja. Hunajakukka on toimiva, monimuotoisuutta lisäävä vaihtoehto kerääjäkasviksi, samoin italianraiheinä.(6) Ympäristön kannalta tulisi pyrkiä kerääjäkasviseokseen, joka pitää maan vihreänä vielä seuraavana keväänä. Syväjuurisille vihanneksille suositellaan matalajuurisia kerääjäkasveja; matalajuurisille puolestaan syväjuurisia kerääjäkasveja.(7)

Piensiemenkylvölaitteen voi yhdistää lautasmuokkaimeen tai jyrsimeen, jolloin kerääjäkasvi voidaan kylvää kasvijätteiden muokkauksen yhteydessä. Laite on sadonkorjuuaikaan aina lähtövalmiina, jolloin nostettu alue tulee muokatuksi ja kylvetyksi sitä mukaa kuin sadonkorjuu etenee.

Vihannesviljelyssä nurmivuosien merkitys viljelykierrossa korostuu, koska varsinaisen satokasvin korjuu kuluttaa maata voimakkaasti. Nurmivuosina tulisi pyrkiä vahvaan, syväjuuriseen kasvustoon, eikä maata silloin pitäisi rasittaa sadonkorjuulla ja lietteen levityksellä. Valkoapilaa kannattaa välinurmissa välttää, koska se jää helposti rikkakasviksi ja rönsyävän kasvutapansa takia se soveltuu huonosti rivivälikasviksi. Vihannesviljelyssä suositaan yleisesti melko lyhytaikaisia nurmia, koska nurmivuosina sepänkuoriaisten toukat voivat lisääntyä ja aiheuttaa merkittävää tuhoa esimerkiksi porkkanalle ja perunalle.

Sekaviljelyssä lohkolla kasvatetaan kahta tai useampaa kasvilajia yhtä aikaa. Tavoitteena on hyödyntää kasvutekijät, kuten valo, ravinteet ja vesi mahdollisimman tehokkaasti, jolloin pinta-alaa ei tarvittaisi niin paljon. Lisäksi sekaviljelyllä voidaan harhauttaa tuholaisia, jotka etsivät kohdettaan hajun perusteella. Sekaviljely voidaan toteuttaa kaistoina, vuororiviviljelynä tai aluskasvien käytöllä. Tästä tarvitaan lisää tutkimustietoa ja käytännön kokeiluja, jotta löydetään sopivat yhdistelmät ja viljelytekniikat.

Luonnonvarakeskuksen SUREVEG- ja FERDISVEG-hankkeissa on tutkittu kaalin ja härkäpavun sekä kaalin ja sipulin sekaviljelyä.(8) Kaali vaikutti hyötyvän sekaviljelystä härkäpavun kanssa, mutta härkäpapu kasvoi heikommin, jolloin kokonaissatohyötyä ei saavutettu. Kaalin ja sipulin sekaviljelykokeessa lannoitustapa vaikutti kaalin satoon enemmän kuin sekaviljely. Sipuli kasvoi hyvin kaikissa oloissa. Sekaviljelyn tekninen toteutus on kuitenkin haastavaa.(8)

Maan kasvukunnon parantaminen ja multavuuden lisääminen ovat pitkäjänteisiä projekteja, jotka kannattaa suunnitella huolella huomioiden tuotannon reunaehdot ja tilan toiminta.

Maaperän rakenne marjakasvien viljelyssä

Marjakasvien viljelyssä peltolohkojen ei tarvitse olla erityisen ravinteikkaita, mutta maan rakenteen, vesitalouden ja ilmavuuden suhteen marjat ovat suhteellisen vaativia kasveja. Parhaita lohkoja marjojen viljelyyn ovat viettävät multavat moreeni- ja hietamaat. Viljelmä voidaan perustaa myös tasamaalle, kunhan pohjamaan vedenläpäisykyky on hyvä. Lisäksi esimerkiksi penkin riittävällä korkeudella voidaan varmistaa ylimääräisen veden johtuminen pois juuristoalueelta ja siten myös pienentää esimerkiksi mansikalle haitallisten juuristotautien esiintymisriskiä.

Korkeassa ja kuohkeassa penkissä marjakasvien juuristosta kehittyy vahva ja laaja, mikä auttaa parantamaan muun muassa kasvin talvenkestävyyttä sekä sadontuottoa. Tiiviillä mailla kasvin juuristo jää helposti pieneksi ja matalaksi ja altistaa sen talvehtimisvaurioille. Talvivaurioista kärsivä kasvusto on altis myös juuristotaudeille.

Kuva 30. Hyvärakenteisessa maassa korotetussa penkissä mansikan juuristosta kehittyy laaja ja voimakas, mikä parantaa talvehtimista sekä sadontuottokykyä. Kuva: Minna Pohjola.

Kuva 30. Hyvärakenteisessa maassa korotetussa penkissä mansikan juuristosta kehittyy laaja ja voimakas, mikä parantaa talvehtimista sekä sadontuottokykyä. Kuva: Minna Pohjola.

Esi- ja väliviljelykasvit

Perinteisillä viljelyalueilla marjoja on viljelty samoilla peltolohkoilla intensiivisesti, ja ennen seuraavaa marjakasvustoa välivuosia on ollut vähän. Esimerkiksi juurilaho, ankeroiset ja korvakärsäkkäät lisääntyvät yksipuolisen marjanviljelyn seurauksena ja vaikuttavat viljelmien kasvukuntoon. Yksipuolisen viljelyn seurauksena myös maaperän pieneliöstö yksipuolistuu ja taudinaiheuttajat, kuten sienet ja ankeroiset, runsastuvat. Maan väsymiseksi kutsuttu ilmiö heikentää maan kasvukuntoa ja vaikuttaa marjaviljelmien sadontuottokykyyn.

Kun Euroopassa otetaan mansikalla samoista taimista avomaan viljelyssä yksi tai korkeintaan kaksi satoa, kertyy mansikalle Suomessa satovuosia perinteisesti jopa 5–6. Nykyään meilläkin suositellaan mansikalle enintään kolmea satovuotta ja vähintään 4–5 vuotta väliviljelykasveja. Koska maan kasvukunnon parantamiseen tähtääviä toimenpiteitä voidaan tehdä vain väliviljelykasvien aikana, on selvää, että yhden tai kahden vuoden väliviljely ei välttämättä riitä palauttamaan useamman vuoden marjanviljelyn vaikutusta maahan.

Maan kasvukunto korostuu etenkin monivuotisilla pensasmarjoilla, joiden satoikä kestää jopa 10–15 vuotta.

Katso video herukoiden tuotannosta luomuna.

Viljelykierto sekä maan peruskunnostaminen ennen viljelmän perustamista ovat siten keskeisessä asemassa marjakasvien sadontuottokyvyn ylläpitämisessä. Esimerkiksi vadelmalla maan tiivistyminen sekä veden seisomisesta johtuva hapen puute vaurioittavat helposti juuristoa ja vaikuttavat selvästi kasvuston kuntoon.

Monivuotiset marja- ja hedelmäkasvit istutetaan usein katteeseen, kuten muovi, kangas tai orgaaninen kate, joka auttaa rikkakasvien hallinnassa sekä maan kosteuden säilyttämisessä. Muovi on katemateriaalina ongelmallinen, sillä siitä irtoaa kappaleita ja mikromuoveja ympäristöön ja vesistöihin. Valitettavasti hyviä korvaavia materiaaleja ei aina ole käytettävissä. Muokkauksia tarvitaan ennen perustamista, mutta esimerkiksi omena- tai herukkatarhaa ei ole tarpeen muokata perustamisen jälkeen moneen vuoteen, ja kasvuston ikä voi olla kymmeniä vuosia.

Pensasmarjojen ja hedelmäpuiden rivivälit kylvetään yleensä monivuotiselle nurmelle, jota niitetään muutamia kertoja kesässä. Tämä parantaa maan kantavuutta ja vähentää tiivistymistä, mutta koneilla ajetaan rivien ohjaamana usein samoista urista. Riviväleissä on mahdollista toteuttaa hiiliviljelyä.

Kuva 31. Mansikan rivivälit kylvetään usein lyhytkasvuiselle nurmelle, mutta marjoja suojaavana katteena voidaan käyttää myös olkea. Olki kuitenkin hajoaa parissa vuodessa, eikä suojaa rivivälin maanpintaa liettymiseltä nurmen tavoin. Kuva: Minna Pohjola.

Kuva 31. Mansikan rivivälit kylvetään usein lyhytkasvuiselle nurmelle, mutta marjoja suojaavana katteena voidaan käyttää myös olkea. Olki kuitenkin hajoaa parissa vuodessa, eikä suojaa rivivälin maanpintaa liettymiseltä nurmen tavoin. Kuva: Minna Pohjola.

​Marjoille hyvin sopivia esi- ja väliviljelykasveja ovat muun muassa sinappi, kaalikasvit, lyhytaikainen nurmi ja samettikukka sekä viljoista erityisesti kaura. Kaalikasvien erittämät fytotoksiset yhdisteet hidastavat rikkakasvien itämistä. Tiettyjä sinappi- ja retikkalajeja käytetään esimerkiksi mansikanviljelyn välivuosina ankeroisten ja tautien torjuntaan murskaamalla ja muokkaamalla kasvusto kukinnan aikaan maahan. Maassa hajoava kasviaines vapauttaa maalevintäisiä kasvitauteja torjuvia haihtuvia yhdisteitä, jotka tehoavat esimerkiksi tiettyihin Phytophthora ja Verticillium -lajeihin. Samettikukan juuristo puolestaan erittää esimerkiksi ankeroisia karkottavia aineita.

Kuva 32. Maalevintäiset sienitaudit, kuten tyvimätä tai punamätä, vioittavat mansikan juurakkoa ja etenkin punamätä viihtyy tiiviissä ja märässä maassa. Terveen kasvin juurakko on vaalea (vas.) mutta eri sienitaudit (esim. tyvimätä tai juurilahoa aiheuttavat sienet) vioittavat juurakkoa ja vaikuttavat sadontuottokykyyn sekä talvehtimiseen (oik.). Kuvat: Minna Pohjola.

Kuva 32. Maalevintäiset sienitaudit, kuten tyvimätä tai punamätä, vioittavat mansikan juurakkoa ja etenkin punamätä viihtyy tiiviissä ja märässä maassa. Terveen kasvin juurakko on vaalea (vas.) mutta eri sienitaudit (esim. tyvimätä tai juurilahoa aiheuttavat sienet) vioittavat juurakkoa ja vaikuttavat sadontuottokykyyn sekä talvehtimiseen (oik.). Kuvat: Minna Pohjola.

Nurmikasvustot kannattaa pitää marjanviljelyssä lyhytikäisinä, sillä erityisesti vanhat nurmet voivat aiheuttaa marjakasvien juuria tuhoavien sepäntoukkien runsastumista. Nurmiseoksiin kannattaa valita sekä syvä- että matalajuurisia lajeja. Eloperäisen aineksen lisäys monipuolistaa maaperän mikrobistoa ja vie taudinaiheuttajilta elintilaa.

Avokesannointia kannattaa käyttää vain poikkeustapauksissa esimerkiksi ankeroisten, korvakärsäkkäiden tai juurilahoa aiheuttavien sienten torjunnassa. Apila ja peruna eivät ole mansikalle tai muille marjakasveille soveltuvia esikasveja, sillä ne toimivat esimerkiksi juurilahoa aiheuttavien taudinaiheuttajasienten isäntäkasveina. Aikaisemmin rivivälikatteena käytetty valkoapila toimii myös harmaahomeen isäntäkasvina.

Kastelu

Kasvualustan riittävä kosteus on edellytys laadukkaan marjasadon tuottamiselle. Oikein ajoitetulla kastelulla voidaan vaikuttaa sekä sadon laatuun että etenkin sadon määrään. Säännöllinen kastelu asettaa kuitenkin paljon vaatimuksia maan rakenteelle, etenkin jos viljelmä perustetaan savipitoiselle maalle. Jos maan rakenne ei ole kunnossa tai sen mururakenne on heikko, kastelu saattaa liettää maata ja tukkia maan huokosia. Painanteisiin kertyvä vesi vaurioittaa kasvien juuristoa ja altistaa kasvit talvituhoille. Marjakasveille valittavan lohkon maaperän pitää siten kestää useamman vuoden kastelu.

Hikevät maalajit nostavat vettä kasvin juuristoon, jolloin esimerkiksi hietamailla voi pärjätä ilman kastelua pidempään kuin savisilla mailla. Marjakasvien kastelumahdollisuus kannattaa kuitenkin varmistaa pitkien kuivuusjaksojen yleistyessä. Jos halutaan tähdätä huippusatoihin, säännöllinen kastelu ja kasvualustan kosteuden säilyttäminen on marjakasvien viljelyssä ensiarvoisen tärkeää.

Esimerkiksi herukoita viljellään yleensä hikevillä hietamoreenimailla jopa ilman kastelua, mutta etenkin istutusta seuraavien kahden ensimmäisen vuoden aikana taimien kasvuun lähtö kannattaa varmistaa riittävällä kastelulla. Hyvin matalajuurisilla mansikalla ja pensasmustikalla kasvualustan tasaisesta kosteudesta pitää huolehtia loppusyksyyn asti. Näillä marjoilla sadontuotto on harvoin mahdollista ilman säännöllistä kastelua.Esimerkiksi mansikalla kasvukauden aikainen vedentarve on noin 40 l, herukoilla 200 l ja pensasmustikalla noin 400 l per kasvi. Vaikka huomioidaan maan kapillaarinen vedennousu, kevään sulamisvedet sekä kasvukauden aikaiset usein epäsäännöllisesti ajoittuvat sateet, kastelun tarve on silti merkittävä.

Kuva 33. Perustamisvaiheessa herukan riviväleissä voi olla runsas ja monipuolinen kasvusto herukan siitä kärsimättä. Tässä monivuotiseen apilanurmiseokseen on lisätty hunajakukkaa ja persianapilaa monimuotoisuuden tuojiksi. Kuva: Tero Tolvanen.

Kuva 33. Perustamisvaiheessa herukan riviväleissä voi olla runsas ja monipuolinen kasvusto herukan siitä kärsimättä. Tässä monivuotiseen apilanurmiseokseen on lisätty hunajakukkaa ja persianapilaa monimuotoisuuden tuojiksi. Kuva: Tero Tolvanen.

Katso kappaleessa käytetyt lähteet.

Tähän päättyy kappale IV. Uudistavaa vihannesten, juuresten ja marjojen viljelyä. Voit siirtyä luvun 9 sisällysluetteloon tästä ja tehtäviin tästä.

Next section
V. Uudistavaa viljelyä turvepelloilla